Huomasin just lisänneeni edellisen kirjotuksen viikko sitten.. Viikko on aika pitkä aika, ja siinä ehtii pienen ihmisen maailma heittää muutaman kerran volttia, kääntyä vähäksi aikaa ylösalasin ja lopulta laskeutua pehmeästi pumpuliin. Viikossa ehtii käydä vuoristoradassa monta kertaa. Ja joka kerralla ottaa enemmän tai vähemmän mahanpohjasta ne pitkät pudotukset kohti maata. Mutta no need to worry, kyydissä ollaan edelleen ja taas pidetään vähän tiukemmin kiinni kuin edellisellä kierroksella.

En tiedä lukeeko näitä kirjotuksia tosiasiassa kovinkaan moni. Mulla ei oo täällä minkään sortin mielenkiintoisia juttuja, ei ruokaohjeita, ei valmiita modauspohjia. Vain nuoren tytön ajatuksen virtaa onnesta ja epäonnesta. Mutta aivan siltä varalta, että joku joskus eksyy tänne sivuille ja jää pohtimaan sitä, kuka onkaan näitten kaikkien pölinöiden takana, ajattelin vähän kertoa itsestäni.

Olen siis tyttö, joka ei oo vielä edes kahdeksattatoista kesäänsä nähnyt. (Ens kesänä sekin eteen tulee). Ei sen kyllä viel tarvi tulla, koska eiks _tieteellisen_faktan_ mukaan nainen tai tyttö oo kauneimmillaan sillon, kun se on 17 vuoden ikänen ? Toisaalta muuan _tieteellinen_fakta_ myös väittää, että nainen on kauneimmillaan heti saunan jälkeen. Mua kyl tuijottaa sillon peilistä joku possunpunainen märkä hirviö enkä kyllä sen näköisenä muotilehtien etukansiin pääsis. Tai no semmosena varoittavana esimerkkinä ehkä "TÄTÄ SAUNA TEKEE SINULLE !".
Muutoin olen siis pieni ja pyöreä, oikein kirjaimellisesti. Pituutta löytyy mahdollisesti yhtä paljon kuin keskimääräiseltä suomalaisnaiselta, jollei vähän vähemmänkin. Muutamaa lisäsenttiä en siis panisi pahakseni, en myöskään muutaman kilon vähentymistä ihon alta. Omaan ehkä keskimääräistä naista huomattavamman rintavarustuksen tuossa nenän alla, mikä mun ulkonäössä onkin mahdollisesti silmäänpistävintä. Hyvä tai huono juttu, riippuu tilanteesta.

Noh, ketään tuskin kiinnostaa se, minkä näköinen tyttö näitä kirjoituksia raapustaa. Perussuomalainen riittää kai kuvaukseksi. Siitä, minkälainen oonkaan luonteeltani, sentään vois joku tehdä vaikka väitöskirjan. Jos joku on tutustunut luonnehoroskooppeihin, kehotan lukemaan "kaksosen /-t" ja sieltä löytyy melkoisen lyhyesti ja ytimekkäästi kerronta mun kaksijakoisesta persoonallisuudestani.
Olen jossain määrin taiteilijasielu. Tai ainakin haluaisin. Osaan soittaa viulua, vaikka tosiasiassa se kuulostaa kissan rääkkäämiseltä. Mulla vaan ei oo koskaan riittänyt kärsivällisyys perusasioiden opetteluun. Haluan olla vapaa ja tulkita kaikkea omalla tavallani. Viuluopettaja joutuukin yleensä sanomaan, että "kyllähän tän näinkin vois tietysti soittaa, mutta jos nyt ihan tarkasti katsotaan niin..". En tykkää kaavoihin kangistumisesta, vaan siitä, että antaa palaa sydämestä. Se on nimittäin ihana tunne, kun on esiintymislavalla ja sen kaiken jännityksen ja stressin keskellä pystyy uppoutumaan soittoon niin, että korvissa vain humisee ja yleisö hukkuu pimeyteen. Sen vuoks kai opettaja ei yleisesti oo erityisen tyytyväinen mun esiintymisiin. "Unohditko siä ne asiat mistä puhuttiin". En unohtanut, en vaan halunnut soittaa niin. Onneks kuitenkin on aina niitä ihmisiä, jotka tykkää siitä tulkinnan painottamisesta. Isosta ykkösestä (semmonen tutkinto, jonka voi viulun kanssa suorittaa) sain vain kiitettävän, koska tekniikka ei riittänyt erinomaiseen. Joskin yks "tuomariston" jäsen ois antanut erinomaisen tulkinnan perusteella. Ihastuin siihen opettajaan palavasti. Ja myös meidän iki-ihana säestäjä on mun kanssa samalla aaltopituudella. Se sanoo, että oon "romanttinen tyttö". Yes sir, I am !

Se, että en oo järin kärsivällinen tai pitkäjänteinen, ei näy ainoastaan viulunsoiton opiskelussa. Koulu tuottaa toisinaan vakavia ongelmia. Olen jossain määrin perfektionisti, mutta vain siinä suhteessa, mikä on mun oma näkemykseni. Esimerkiks viulunsoitossa se on se tulkinta, ei tekniikka. Koulussa haluan onnistua täydellisesti, vaikkei rahkeet riitäkkään. Haluan tehdä työt kunnolla ja täydellisillä arvosanoilla, mutta silti huomaan aina olevani jälkijunassa, unohtelevani kaikki asiat ja lopulta olevani katastrofaalisessa stressin ylikuormittumisessa. Ala-asteella koulu oli helppoa kuin heinänteko, kävin ensimmäisen ja toisen luokan samana vuonna, sillä etenemistahti oli muita nopeampi. Yläasteella työt tehtiin vasemmalla kädellä, puolittain paneutumalla, mutta lopputulos oli erinomaista. Sitten tuli lukio. Aluks tuntu sujuvan, ensimmäinen koeviikko meni penkin alle, mutta kaikki lohdutti sanomalla, että "niin se aina kaikilla meni". Toinenkin koeviikko meni hutiloiden, mutta sehän oli vasta totuttelua. Kolmas koeviikko oli niin reaalipainotteinen, ettei yksinkertaisesti pystynyt panostamaan kaikkeen. Nyt on enää yksi koeviikko edessä ja sitten ylioppilaskokeet. Eikä vielä ykskään koeviikko oo mennyt hyvin, loistavasti tai täydellisesti, niinkuin oisin halunnut. Vielä yhdenkään koeviikon jälkeen en oo hymyillyt oikein maireasti ja heilutellut koetuloksia "NÄIN SE TEHDÄÄN OIKEIN !". Mitens sitten ylppärit, pitäiskös neiti perfektionistin alkaa jo valmistautumaan, jotta tulis kelpo paperit ? Ei suotta, niihinhän on vielä kauan aikaa.
Motivaation puute ja asenneongelma on nyt ne pulmat. Jotain pitäs tehdä, mutta mitä ?

Luonteeltani olen myös sosiaalinen erakko. Pienenä viihdyin kenties paremmin yksin kuin muiden seurassa. Oon pomottava mukailija, joka tyytyy siihen, ettei saa tahtoaan läpi, vaikka sydämessä keittelee jo karvasta koston lientä. Nykyään jokaisessa kadunkulmassa tulee vastaan tuttu, jota tervehtii. Toisinaan spontaanin iloisesti, toisinaan väkinäisesti ja niskavillat pystyssä. Eikä se välttämättä riipu ihmisestä. Se riippuu päivästä, ilmasta, ajasta, tuulen suunnasta. Vuoristoradan nopeudesta. Olen suorasanainen selän takana puhuja. Pyrin kompromisseihin omaa etuani ajatellen ja olen ehdottomasti epäitsekäs marttyyri. Kaikki riippuu tilanteesta ja ihmisestä. Humalatilassa olen mitä ihanin rähinöitsijä, ja mitä kaunein rumilus. Illan kaunein leidi poskille levinneine meikkeineen.

Mutta en mä ihan totaalisen kamala ihminen oo. Joskus pistän muut ihmiset itteni edelle. Nautin antamisesta ehkä enemmänkin kuin saamisesta, ja tykkään puolustaa heikompia. Ja olen toipumaton romantikko. Rakastan iloitsemista, enkä tykkää purkaa pahaa oloa muiden nähden, ellen koe, että se totisesti parantaa omaa oloa.

Mmmh.. tiesin, ku tähän urakkaan ryhdyin, että jossain vaiheessa kärsivällisyys loppuu enkä tosiasiassa jaksa kirjottaa enempää itestäni. En oo järin hyvä kuvailemaan sitä, minkälainen oon. Muhun varmaan sopis kaikki maailman adjektiivit. Negatiiviset ja positiiviset. Ehkä palaan aiheeseen myöhemmin. Vaikka tuskin kukaan sitä odottaa.. ;D (marttyyri)