Tänään vihdoin hain postista kauan odotetun penkkariasun ja totesin, ettei musta taidakkaan tulla Marilyn Monroeta... Mitäpäs sitä nyt sitten keksis ? :/ vähän alkaa tulla jo kiire, eikä vieläkään synny mitään huisia ideaa.. Aihehan on "idolit".. Mutta nyt siis ollaan periaatteessa kusessa...
Tiesin että ku vanhojen tanssit meni täysin ongelmitta (tanssinhan siis poikana, joten puvun hankinta ei ollu järin hankalaa) niin penkkareitten kanssa tulee olemaan suuria ongelmia ja tässä sitä ollaan... -.-

Mut jotain piristystä kuitenkin tuli tänään tähänkin vuoteen. Sillä äskettäin ku kävin vaa'alla ni huomasin, etten ollu lihonu joulun aikana.. Päinvastoin, pari kiloa on tippunu viime kerrasta ! Mahtavaa, superia ja yltiökylläisen ihanaa.. :) Sitten ku oon viime kevään painossa oon vallan tyytyväinen eikä siihen oo enää matkaa eikä mitään :) nyt vaan alko just sopivasti ilmat kylmenemään niin ,etten voi lähtä astmaatikkona noin kylmään juoksemaan :/ siitä ei kovinkaan hyvää seurais, etenkään ku astma tuntuu viime aikoina vaan pahentuneen :/ mut toisaalta se varmaan johtuu ihan tästä meidän kämpästä ja ilmoista :)

Tänään kirjotin ensimmäist kertaa vuoden 2008. Muistin jopa. Yleensä kirjotan vielä kesäkuuhun asti edellistä vuotta. Mut nyt jo toisena päivänä tammikuuta opin kirjottamaan ! (se ei kyl viel tarkota sitä, että muistaisin jatkossakin kirjottaa oikein ... ) Mut aika tuntuu kiitävän. Vasta vaihtu vuostuhat. Monen mielestä on varmaan hyvä, että aika rientää. Mutta mun mielestä siinä on paljon huonoja asioita. Sillon kun aika liusuu käsistä, ei ehdi nauttii jokaikisestä hetkestä. Ei välttämättä seuraavalla viikolla enää muista edellisen viikon maittavinta nauruhetkeä ystävän kanssa. Ei välttämättä kuukauden päästä muista kuinka ihanalta tuntui kesäinen tuulenvire kasvoilla. Ei välttämättä vuosien päästä muista nuoruuden jännityksiä. Ja ite en haluis ikinä unohtaa niitä. Sydämen tykytyksiä, ilon purkahduksia ja surun kuohuntaa. Elämäl on paljon annettavaa, mutta nykyään kiire vie meilt mahdollisuuden nauttii siitä kaikesta.

En tykkää tehdä uudenvuodenlupauksia kummemmin. Mun mielestä on vieroksuttava ajatus, että päättäis 1.1 jotain, minkä pitäs vaikuttaa 31.12 asti. Mut, noh.. itsehän tein tänä vuonna lupauksia. No erityisesti sen, että laihdutan. Mutta se nyt ei ole haaste eikä mitään. Kun nyt vaan sais itteään niskast kiinni. Eikä se lupaus ollu millään tavalla riippuvainen ajankohdasta. Koska itseasias oon tehny sen lupauksen varmaan viime vuoden jokaisena päivänä. Mut sen lisäks lupasin seurata tänä vuonna enemmän sydäntä. Viime päivinä oon huomannu kuinka ihmeelliseen maailmaan sydän voi viedä. Se on satumaa, jossa ajan saa pysähtymään. Semmonen maailma missä perhoset liitelee mahassa ja tuntuu onnelliselta. Ihmeitä voi tapahtua kelle vaan.

Katoin eilen varmaan kymmenennen kerran Muistojen Polku elokuvan. Se on ehkä koskettavin elokuva minkä tiiän. Koska se punoutuu semmosen teeman ympärille, mikä olis mun mielestä kamalinta, mitä elämässä vois tapahtua. Se, että semmonen ihminen, ketä rakastaa eniten maailmassa kuolis. Ekan kerran ku näin elokuvan, itkin koko loppu päivän. Nykyajan maailmas on vaikeeta löytää todellista ja aitoa rakkautta. Mitä enemmän ihmisiä maailmasta löytyy, sitä varmemmin ihmiset rakastuu sattumalta johonkin ihmiseen. Eikä se ihminen välttämättä oo niille sitä parasta. Mut jos joku löytää sen parhaiten itelleen sopivan ihmisen rinnalleen, ja se kuolee. Mitä vääryyttä se on ? Se on jotain niin julmaa, et sitä ei toivo yhdellekkään ihmiselle maailmassa. Toivottavasti mulle ei ikinä käy niin.
(Ja siis noh.. kaikkien rakkaat ihmiset kuolee jossain vaiheessa -.- mut siis tässähän on kyse siitä, että ne on vasta löytäny toisensa ja sitte se tyttö kuolee ensimmäisen kesän aikana, mikäli joku ei kyseisen elokuvan juonta tiedä <: )

Sulle:
My gift is my song
And this one's for you
And you can tell everybody
That this is your song
It maybe quite simple
But now that it's done
Hope you don't mind
I hope you don't mind
That I put down in words
How wonderful life is now you're in the world

<3