Yön hiljaisimmat tunnit on pelottavia. Ne heittää tumman peiton pienen ihmisen päälle hukkutaen sen pimeyteen. Ja silloin tuntuu, että vaikka kuinka kovaa huutaisi, kukaan ei kuule. Oksa koputtaa hiljaa ikkunaan ja tuuli tuivertaa korvassa. Talon peltikatto rätisee säestän yön pelottavaa konserttoa. Ei auta edes sängyn alle piiloon meneminen.
Kaikkeen on kuitenkin ratkaisu ja niin myös siihen yölliseen pakahtumiseen sydämessä, siihen kun väsymys iskee, mutta uni ei tule. Jokainen narahdus säpsäyttää ja hiljaa piiloutuu peiton alle puristaen silmät tiukasti yhteen. Se jos joku sillä hetkellä pitää tiukasti kiinni, saa kaiken varpaisiin paenneen lämmön virtaamaan heikosti ylöspäin. Tasainen, lämmin hengitys niskassa kertoo siitä, ettei ole yksin. Siinä lähellä on joku, joka suojelee ja taistelee niitä yön mörköjä vastaan.
Mutta ei sitä nyt ole. Sänky on tyhjä. Seinäänkään ei voi nojata, kalterien vuoksi. Sändyn alle täytyy painatua ja toivoa, että äiti kuorsaisi edes vähän lujempaa.